Omistan tämän tekstin kaikille entisille kympin oppilaille ja nykyisille, pian työelämään siirtyville korkeakouluopiskelijoille, jotka jupisevat painokelvottomia joutuessaan tekemään ryhmätyötä siipeilijöiden kanssa sekä välttelevät tunnelukoista kertovia self help -oppaita, koska se saattaisi pilata opintorekisterissä tuikkivan, täydellisen arvosanarivin. Kun ajattelu lopulta lähtee muuntumaan olosuhteiden pakosta, työelämään kulkeutuu juuri sopivasti kuritonta kikkailua.

 

Sinä, Pera ja kliseisen hankalasti hahmottuva nykyhetki

Korkeakouluopinnoista työelämään siirtyminen on tosi helppoa, kysy vaikka Pera-sedältäsi. Kirjoittaa vaan äkkiä päättötyön valmiiksi, menee sitten reippaasti kättelemään jonkin sopivalta näyttävän puljun toimitusjohtajaa ja sanoo, että moi, tulin tänne nyt töihin! Sitten sinne töihin kuljetaan suomalaisella gifulla ohdakepensaiden ja susilaumojen ja lampien lävitse, koska jos et tiennyt, periksi ei kantsi antaa.

Kollektiivista napaa kaivelevissa puheenvuoroissa nykyelämää perustavanlaatuisesti määrittävät kuitenkin esimerkiksi pirstaloituminen ja yksilöllisyys. Siksi tuntuu karmivalta yrittää kirjoittaa opiskelujen ja työelämän yhdistämisestä yleisellä tasolla – senhän on pakko kuulostaa yhtä kornilta kuin nuo äskeiset kuvailusanat itsessään. On kirjoitettava vastuuvapauslauseke. Kaikki, mitä tässä pohdin, soveltuu joka ikiseen tilanteeseen, ihmiseen ja urapolkuun. Huh, tämähän kävi näppärästi.

Eteenpäin, sanoi Pelle Peloton aika-avaruudessa

Eräänä pandemiaisena syysaamuna löysin itseni tilanteesta, jossa työharjoittelupaikastani oli kuoriutunut oman alan osa-aikatyö, mutta maisterinopinnoistani oli vielä laskennallisesti reilun vuoden opintopisteet suoritettavana. Ajallis-paikallisista ulottuvuuksista piittaamattomassa 5D-vaa’assani vaappui monta kuppia tasapainotettavaksi: työelämä, loput opinnot ja gradu, läheiset, harrastukset sekä öiseen kirskutteluun auttavat purentalihashieronta-ajat.

Mikäli joku vielä tässä vaiheessa uskoo löytävänsä tästä postauksesta fiksuja oivalluksia opintojen ja työn täydelliseen yhdistämiseen, selvennettäköön vielä, että joo ei. Sen sijaan varjomaailman Pelle Pelottomana etsin viekkaasti keinoja päästä mahdollisimman helpolla tilanteessa, jossa työelämä tursuaa iloisesti sisään huolimattomasti eristetyn opintosuunnitelman rakosista. Ykkösprioriteettini ei ollut kielitieteen kenttää ravisteleva gradu tai perasetämäisen suoraviivaisesti aukeava urapolku vaan se, ettei tarvitsisi kirjoittaa LinkedIniin omaa burnout-selviytymistarinaa. Itse en ainakaan ole kovin inspiroiva loppuunpalaja.

Kohti maassa makaavaa rimaa ja sen ali

Mitä siis tehdä, kun kiva työpaikka löytyy opintojen aikana, mutta haluaa silti saattaa viimeiset opinnot kunnialla loppuun? Paras vinkkini on heittää kunnialla-tavoite niin kauas kuin mahdollista. On vihdoin aika olla oman elämänsä ryhmätyösiipeilijä!

Peruskoulussa ja toisen asteen opinnoissa arvosanoilla on valtava välinearvo opintopolun toivotunlaisessa jatkumisessa, mutta työelämään siirtyessä tärkeää on enää jonkinlainen todistus jonkinasteisesta valmistumisesta. Tietenkin työskennellä voisi hamaan tulevaisuuteen myös gradua vaille valmiina, mutta minulle se ei sovi. Mielestäni on kiva ikään kuin lukita eri vaiheita menneisyyteen. Kun kaikki tai jokin menee pieleen, minulla on edes nämä lappuset täällä kaapissa. Ja tulipalon tapauksessa ne ovat haettavissa myös verkkoversioina, ja internetin ja sähköjen sammuessa globaalisti voin kertoa luolassa kämppiksilleni, että näiden keihäänterien lisäksi osaan viilata virallisesti myös pilkkuja.

Toiseksi paras vinkkini on varmistaa työpaikan itselle sopivat arvot sekä fiksu työkulttuuri, kuten aito jousto oman elämäntilanteen mukaan. Minulle paras ratkaisu oli selkeästi sovitut pari päivää, ja muulloin sain keskittyä kokonaan koulujuttuihin. Jousto tarkoitti kohdallani myös sitä, etteivät työnantajaa haitanneet satunnaiset graduohjaukset työpäivieni aikana. Se, mistä näitä työnantajia sitten löytää, onkin tietenkin aivan toinen juttu, joten kaipa tässä on sitten Pera-sedän hengessä annettava Anne-tädin kätsy vinkki teille pikku vintiöille: Mee töihin (esimerkiksi Kideaan)!

Saaks lähtee ku on tavallaan valmis?

Opintojeni loppusuoralla mietin jatkuvasti, että enkö voisi vain vannoa yliopistolle kautta kiven ja kannon, että pärjään elämässä näillä eväillä aivan yhtä hyvin kuin muutaman lisäkurssin jälkeen. He löisivät keskeneräisen tutkintoni päälle leiman, jossa lukee no okei, uskotaan, ja olisin ikuisesti vapaa.

Haaveilut sikseen, kurkistetaan taas käytännön puolelle! Kolmas hyväksi havaitsemani keino on haalia kaikki mahdolliset työelämäkurssit niin omasta oppiaineesta kuin yleisistä valinnaisista. Yleensä tämä tarkoittaa jonkinlaisten oppimispäiväkirjojen pitämistä työssäkäynnistäsi. Tuloksena on jälleen kerran pelkkää voittoa. Voit kertoa Peralle ja ansioluettelossasi, että työelämäkursseilla työ ja opiskelu muodostavat ikään kuin dynaamisen, osiensa summaa suuremman synergian, mutta samalla tiedät salaa, että ihan laiskuuttahan tähän tuli ryhdyttyä.

Eli niksejä, kaavoja, järkkäilyä ja priorisointia. Voittiko koululaitos minut juuri omaksi luulemassani pelissä? Olenko sittenkään ovela järjestelmässä luikertelija vai opinko vahingossa täsmälleen sen, mitä koulussa lopulta kuuluukin oppia oikeaa elämää varten? Opin nimittäin sietämään sitä, että kaikki ei ole aina niin justiinsa, kuten yksi alakoulussa luokalle jäänyt tyyppi tapasi todeta. Ehkä juuri hän olikin hoksannut koulujärjestelmän salaisen mutta tärkeimmän opetustavoitteen.