Viime aikoina olen sattuneesta syystä seuraillut sivusta armeijan touhuja. Olen jäänyt miettimään epämukavuusaluetta.

Intissä harjoitellaan toimimaan epämukavuusalueella. Miksi? Jotta osaisi toimia epämukavuusalueella painetilanteessa. Ja jotta yhä harvemmat tilanteet tuntuisivat paineisilta.

Miten harjoittelu käytännössä tapahtuu? Yksinkertaisesti: viettämällä aikaa epämukavuusalueella. Hakeutumalla sinne, ja toimimalla siellä.

Tiimiorganisaatiossa arjen koetinkivenä on useimmiten viestintä. Haastavat viestintätilanteet. Hankalat keskustelut. Erilaiset luonteet, tunteet, tarpeet, toiveet, arvot, odotukset, pelot, valta-asetelmat, ristiriidat, kuvitelmat, traumat. Tässä lyhyt lista epämukavuutta työyhteisössä aiheuttavista avannoista, joihin mulahtamista pelkäämme, koska emme ole ihan varmoja, osaammeko nousta sieltä kaikki kamat selässä ylös, ja etenkin, koska tiedämme, että joka tapauksessa vesi on kylmää.

Mutta mitä käy, kun väistelen hankalia keskusteluja, jotka pitäisi käydä? Kun ohitan nopeasti tilanteita, joissa huomaan, että tuolla toisella hiertää nyt joku pelko tuolla taustalla? Kun huomaan asenteen, jonka perusteluja en ymmärrä, ja oppimisen mahdollisuuteen tarttumisen sijasta pysyn mukavuusalueella ja vaihdan puheenaihetta?

Silloin menetän tilaisuuden oppia toimimaan keskustelutaitojen epämukavuusalueella. Kun pakollinen hankala keskustelu sitten joskus tulee, sitä taitoa tarvittaisiin.

Helena Åhmanin mukaan työyhteisöjen sovittelutapausten tyypilliset syyt ovat seuraavat:

49% Persoonallisuuseroista ja egoista johtuvat törmäykset

34% Stressi

33% Erimielisyydet työkuormasta ja resursseista

29% Huono johtaminen

26% Rehellisyyden ja avoimuuden puute.

Pysäyttävä lista, jos jää miettimään, mitkä kaikki noista voidaan johtaa ihan vaan siitä, että ei ole jaksettu mennä hankalien keskustelujen epämukavuusalueelle arjessa, vaan on lojuttu mukavuusalueella niin kauan, että riippumatosta on katkennut naru.