Ei kannata heittää eväitä roskiin, jos toisen asteen koulutuksen jälkeen tuli tehtyä väärä ammatinvalinta. Tämä kasvutarina on siitä oiva esimerkki. Tarvitaan ripaus rohkeutta, tunnistettua potentiaalia ja oikea eväspaikka, jotta matka kohti oman työelämän tarkoitusta voi alkaa.

Valmiina, paikoillanne, ammatinvalinta!

Oli vuoden 2012 kesä. Nimeni oli muiden valmistuneiden joukossa paikallislehden listassa. Ylioppilasjuhlissa päätäni kiristi valkolakin lisäksi sukulaisten utelut siitä, mihin ajattelin hakea kouluun. Siinäpä vasta kysymys. Mielessäni oli kaksi polkua: sairaanhoitajan opinnot ammattikorkeakoulussa tai suomen kielen opinnot yliopistossa.

Polku sairaanhoitajaksi tuntui helpolta ja luontevalta. Suomen kielen opiskelu yliopistossa taas tuntui kiinnostavalta, mutta työläältä polulta. Edes lukion äidinkielenopettajan vakuuttelut siitä, että voisin olla seuraava Anna-Leena Härkönen, ei saanut ylioppilaskirjoitusten uuvuttamaa valkopäätä hyppäämään sille polulle. Niinpä valitsin ensimmäisen vaihtoehdon. 

Työskentelin joitain vuosia sairaanhoitajana. Raapustelin mukahauskoja läksiäisrunoja työkavereille, kirjoittelin omia juttujani someen ja puhelimen muistiinpanoihin. Kunnes kävi klassisesti. Jäin äitiyslomalle, ja ryhdyin pohtimaan työelämän tarkoitusta. Halu työskennellä kirjoittamisen parissa nosti taas päätään. Soimasin itseäni siitä, etten valinnut lukion jälkeen suomen kielen opintoja. Olin epävarma, koska en ollut kirjoittamisen ammattilainen. Minulla oli repullinen eväitä, mutta en tiennyt, minne niitä pääsisi syömään.

Työhakemus löysi täydellisen matchinsa Mikkelistä

Selailin sisällöntuottajien työpaikkoja ja erilaisten markkinointitoimistojen verkkosivuja. Silmilleni lävähti kirjaimellisesti timantti. Kidealle haettiin markkinointitoimiston “sälähommiin” tekijää. Minut sai vakuuttumaan työpaikkailmoituksen lupaus päästä tekemään muutakin omien mielenkiinnon kohteiden mukaan. Toimisto sijaitsi Mikkelissä. Minä asuin 218 km etelämmässä. 

Mietin jo, miten kerron iltapalapöydässä, että me muutetaan muuten Mikkeliin. Päätin tökätä kepillä jäätä. Tai siis timanttia. Kuvasin itsestäni lyhyen videon, jossa kerroin Kidean työtarjouksen olevan niin houkutteleva, että se sai minut melkein jo pakkaamaan laukkuni. Videon kylkeen kirjoitin huolella hakemuksen, jonka rivien välit huusivat: “Katsokaa, minussa on potentiaalia!” Ja se kannatti

Kuulin jälkikäteen, että työhakemukseni kyljessä ollut videotervehdys ilahdutti ja kikatutti Kidean viikkopalaverissa. Videosta paistoi se, että jaamme ainakin yhden tärkeän arvon. Kideassa huumori on happea ja nyt tiedän, että videotervehdykseni on ollut kuin tekohengitystä lokakuisen maanantain viikkopalaverissa. 

Työn arkea: etäpalavereja ja pilkkusääntöjä

Aloitin työt Kideassa marraskuussa 2021. Olin tuolloin vielä lapseni kanssa kotona, ja työ toi kaivattua vaihtelua kotona vallitsevaan taaperoarkeen. Olin suorastaan äimistynyt, miten hyvin Kideassa otettiin huomioon lapsen hoidon mukana elävät työaikani ja etäpalavereissa vilkutteleva pieni saparopää. 

Olin ilmaissut jo työhakemuksessani, että kirjoitustyöt kiinnostavat. Kideassa tämä otettiin heti huomioon. He olivat kuulemma saaneet maistiaisia repussani olevista kirjoituseväistä hakemukseni kautta. Pikkuhiljaa Excelin paukutus ja muut sälähommat vaihtuivat monipuolisiin kirjoitustöihin. Sain mentoreikseni muutaman kirjoittamisen pioneerin. Äidinkielenopettajien punakynät viuhuivat lennokkaita tekstejäni lukiessa, ja minä otin avosylin vastaan lukioaikaiset lempilapseni: pilkkusäännöt.

Oppiminen on matka – ei päiväretki

Minä olen löytänyt oman polun haarani kirjoittamisen tieltä. Myyvä kirjoittaminen on mielestäni äärimmäisen kiinnostavaa, ja olemme yhdessä Kideassa todenneet, että se on myös vahvuuteni. Viime aikoina valtaosa työtehtävistäni on ollut erilaisten laskeutumissivujen, verkkosivutekstien ja mainosten kirjoittamista. Anna-Leena Härköstä minusta ei tule koskaan.

Nipistän itseäni vähintään kerran viikossa. Reilu vuosi Kideassa. Olen pikkuhiljaa oppinut polkemaan tätä pyörää. Apupyörät on otettu pois, mutta joku jolkottelee vierelläni. Olen matkalla myyvän kirjoittamisen ammattilaiseksi. Kyse on kirjoittamisesta, joten matka ei ole koskaan valmis. Mutta punakynä viuhuu jo vähemmän!