Elämä on ajanjaksoja.

Yksi tärkeä ajanjakso nuorelle ihmiselle on kesätyöt. Niitä tehdään opiskeluaikana, ja riippuen opiskelujen pituudesta, kesätyöt voivat olla osa nuoren elämää useita vuosia.

Ja joskus tulee se kesä, joka on viimeinen kesä opiskelijana. Viimeinen kesätyö, viimeinen kesätyöpaikka. Se on tila opiskelumaailman ja aikuisten maailman välillä, pysähdyspaikka ennen hyvin merkittävän askeleen ottamista.

Sellaisessa tilanteessa minä olin, kun aloitin viime toukokuussa kesätyöt Vislassa. Olin saanut tammikuussa kasvatustieteen maisterin paperit ja viettänyt puolivuotisen viidesluokkalaisten kanssa viransijaisena. Nämä kuukaudet energisten, täyttä huomiota vaativien ja oman elämän ongelmiensa kanssa painivien varhaisnuorten kanssa osoitti minulle sen, että edessä oleva matka ei tule olemaan helppo.

Suvivirttä laulaessa tunsin sisälläni helpotusta ja innostusta. Toisaalta olin helpottunut siitä, että olin selvinnyt opettajuuden tulikasteesta. Toisaalta olin innoissani siitä, että uusi kesä oli alkamassa. Vapaus, helteet, valoisat yöt, kalareissut – ja uusi kesätyö.

Jo ensimmäinen kosketus Vislaan työpaikkana ja työporukkana oli vaikuttava. Koronapandemian vuoksi tiimipalaverimme olivat etänä. Siitä huolimatta rohkeus, edelläkävijyys ja hersyvä elämänilo välittyivät minulle vahvoina viesteinä. Tämä ei ollut mikään kasarille jumahtanut toimistoyksikkö, jossa tilaa hallitsivat kansiot, mapit ja liituraitainen toimistopäällikkö. Yksi työntekijä teki hommia Kiinassa ja toinen golfturnauksen yhteydessä. Ihmiset nauroivat, puhuivat paljon ja olivat todella kiinnostuneita uudesta kesätyöntekijästä, jolla ei parta vielä kasvanut, mutta joka väitti aloittavansa syksyllä rehtorina alakoulussa.

Samaan aikaan kun kesä syveni ympärilläni, syveni myös käsitykseni Vislasta. Työyhteisö oli hyvin avoin ja taitava. Kaikkiin ideoihin, onnistumisiin ja mokiin suhtauduttiin innoissaan. Huomasin myös sen, mitä aito tasa-arvo voi olla: kukaan ulkopuolinen ei olisi nopeasti osannut sanoa, kuka porukasta oli toimitusjohtaja ja kuka aloitteleva kesäduunari. Aikaa ja tilaa annettiin kaikille, sillä niin syntyy voittamattomat ideat.

Elokuussa tein viimeisen hommani ja suljin läppärini. Vahvin ajatukseni koko kesästä, uusista ystävistäni ja oppimistani asioista tiivistyi yhteen sanaan: edelläkävijyys. Olin konkreettisesti nähnyt sen, mitä työnteko, markkinointi ja kasvu voivat olla modernissa yrityksessä. Työnteon ei ole pakko olla aikaan ja paikkaan sidottua puurtamista, vaan se voi olla luovaa ja pirskahtelevaa tarinankerrontaa – ajasta ja paikasta riippumatta. Tulevaisuuden ammattitaito rakennetaan yhteisillä aivomyrskyillä, hulluilla ideoilla ja mokien juhlimisella. Tie huomiseen tehdään tänään – ja Vislassa siihen oltiin valmiita.

Sain imettyä itseeni tätä edelläkävijyyttä kesän aikana. Joidenkin arvioiden mukaan 65 % nykyajan peruskoululaisista tulevat työskentelemään ammateissa, joita ei vielä ole olemassa. Nuorena rehtorina ja luokanopettajana asetan koko perusopetuksen ylle kysymyksen: millaiseen maailmaan me olemme lapsiamme kasvattamassa? Opetammeko heidät pärjäämään siinä maailmassa, jossa me itse olemme kasvaneet, vai kasvatammeko heitä tulevaisuuteen?

Toivon, että valitsemme tulevaisuuden, sillä siellä lapset viettävät elämänsä. Se vaatii peruskoululta kuitenkin edelläkävijyyttä. Juuri sitä samaa henkeä ja paloa, jonka näin vaikuttavan Vislan työyhteisössä kesällä. Soihtu käteen ja rohkeasti pimeyteen.

Elämä on ajanjaksoja. 

Kun yksi päättyy, toinen alkaa. Ihmiseltä kysytään vain sitä, että on valmis ensin päästämään irti, ja sitten tarttumaan kiinni. Irti vanhasta, kiinni uudesta.  Vislalta saamani oppi yhdistyy aikaisempaan elämänkokemukseeni. Kaikki se on nyt pakattu reppuuni. Reppu selkään ja askel eteenpäin. Minun elämäni viimeinen kesätyöpaikka antoi paljon. Olen valmis ja kiitollinen.