IT-alan kuumat nimet, kuten Supercell ovat kertoilleet haastatteluissa, miten heidän firmassaan juhlitaan, kun jokin peliaihio todetaan niin huonoksi, että sitä ei kannata jatkaa. Tiedän myös rakennusalan firman, jossa kaverille joka mokaa kunnolla ja kertoo epäonnistumisestaan muille, tarjotaan mokat lähikuppilassa sen kunniaksi.

Useimmissa yrityksissä tilanne on kuitenkin se, että virheisiin ei varsinaisesti kannusteta. Kun tätä epäonnistumisen palkitsemista on toitotettu eri kanavissa, niin joissakin johtoryhmissäkin keskustellaan siitä. Johtopäätös taitaa olla useimmiten se, että pakkohan sitä epäonnistumista on sietää, mutta meneehän se nyt liian pitkälle, jos tunarille pitäisi vielä kakkukahvit tarjota.

Miksikäs sitä sitten kannattaisi palkita? Jokaisen järkeen käypäinen selitys on se, että jos porukka ei kehtaa kertoa mokistaan niin siitä tulee firmalle enemmän turpaan kuin että asiat kerrotaan ajoissa, siitä palkitaan ja virheistä voitaisiin ottaa oppiakin.

Mutta se ei ole pääasiallinen syy miksi vaikkapa SuperCell palkitsee mokaajiaan. Todellinen syy on se, että kaikki kehitys ja innovointi, kutsuttiin sitä ketteräksi kehitykseksi tai ihan miksi tahansa, pohjaa siihen että pitää kokeilla monta kertaa ennen kuin onnistutaan.

Ja jos jotain kokeillaan ja kehitetään, niin silloin on yleensä kaksi vaihtoehtoa: mennään metsään eli ei toimi ollenkaan. Toinen vaihtoehto on, että toimii edes jotenkin, mutta tuskin täydellisesti heti aluksi. Ja tähän touhuun, jota innovoinniksi ja kehitykseksi kutsutaan pitäisi organisaatioiden saada ihmisiään mukaan.

Jos töitä tehdään tutkimuslaboratoriossa ilman suoraa liiketoimintavastuuta, niin tämä vielä menettelee. Mutta kun kehittämistä pitäisi tapahtua joka alueella ja kuulemma vielä niin, että asiakas kokee saavansa siitä jotain arvoa.

Enkä ole vielä tavannut ihmistä, joka nauttisi epäonnistumisesta omalla sarallaan. En yhtään myyjää, joka tykkää kun asiakas ei ostakaan pitkien keskustelujen jälkeen, en yhtään tuotekehittäjää joka tykkää siitä että potentiaalinen asiakas haukkuu tuotteen tai ei ymmärrä pätkääkään mikä siinä nyt oli niin nerokasta.

Tämä epäonnistumisen pelko (jota on muuten tutkittu valtavasti ja joka on Suomessa vielä isompi mörkö kuin muissa kulttuureissa), on siis niin iso, että se johtaa kahteen toimintamalliin, jotka eivät ole kumpikaan toivottavia.

• Yrityksen sisällä kehitetään jotain sellaista, joka on niin lähellä jotain todistetusti onnistunutta juttua, ettei vain tehdä mitään uutta ja ihmeellistä jota joku vastustaa tai ei ymmärrä välittömästi

• Yrityksen myytäväksi kehitetään uutta hienoa tuotetta, jota hierotaan omassa kopissa kuukausia ja vuosia, ettei tarvitse alistaa sitä epäonnistumiseen. Epäonnistumisena kun pidetään sitä, että asiakas ei pidäkään tuotteesta tai palvelusta

Nämä kummatkin mallit ovat niin tiukassa meissä, että jos kokeilukulttuuri halutaan aidosti juurruttaa yritykseen, epäonnistumisia on juhlittava. Tietenkin yrityksessä, joka on jo kehittynyt tässä suhteessa, puhutaan ennemmin kokeiluista kuin epäonnistumisista, koska tiedostetaan että oikeasti kaikki on epävarmaa.

Epäonnistumista kannattaa palkita, koska epäonnistumisen eli kokeilun pelko on varsinkin suomalaisella niin kova, että sitä ei tehdä ilman kannustusta. Miksi pitää uskaltaa epäonnistua:

• Oikea tuotekehitys pohjautuu kehään kokeile (asiakkaan kanssa) – näet mikä ei toimi – korjaa se – kokeile (asiakkaan kanssa) jne.

• Virheiden piilottelu tulee kalliiksi pitkän päälle